Kaipaako työelämä vaihtoehtoisia diskursseja?

Työelämän muutokset ja uudet ilmiöt edellyttävät työelämän kehittämistä uusin konstein ja uusin termein. Työpaikoilla kohistaankin tänä päivänä suureen ääneen mm. itsensä johtamisesta, ryhmäohjautuvuudesta, ketteryydestä, joustavuudesta ja resilienssistä, vaikka verraten harva meistä todella ymmärtää, mitä ne omassa työssä "ihan oikeasti" tarkoittavat. Niinpä hyvistä tarkoitusperistä huolimatta monella työpaikalla törmätään usein tilanteisiin, joissa työnantaja on ketterästi ulkoistanut itsensä velvollisuudesta seurata itseohjautuvien työntekijöidensä hyvinvointia ja työssä selviytymistä, ja joissa tiimin yhteisiä tavoitteita ahnehtiva työntekijä ei joustavuudessaan enää kykene erottelemaan työaikaa vapaa-ajastaan. Lopulta luento resilienssistä muistuttaa koko työyhteisöä myönteisen toiminnan ja tunteiden merkityksestä koettelemuksista palautumiselle, vaikka harvalla joukon jäsenellä on enää tietoa, mistä sellaisia voisi arkeensa ammentaa.

Sen sijaan, että työelämässä villiinnytään aina uusista, toinen toistaan näppärämmistä termeistä, olisi virkistävää vaihteeksi pysähtyä peruskäsitteiden äärelle ja kokeilla, voisivatko ne olla hyödyksi työelämän jatkuviin muutoksiin sopeutuessa tai vallitsevan tilanteen kartoittamisessa. Vallitsevien tosiasioiden rehellinen ääneen toteaminen voi yhtä lailla tarkoittaa työn mielekkyyden, työssä viihtymisen ja reilun työelämän ylistystä, mutta toisaalta se edellyttää myös rohkeutta tunnustaa ne ikävätkin tosiasiat ääneen niitä lainkaan kaunistelematta. Pettymysten, epäoikeudenmukaisuuden, uupumisen ja pahoinvoinnin ääneen toteamista ei tule yksioikoisesti leimata työelämän huonontumisen retoriikaksi, ovathan ne pääsääntöisesti yksilöiden tai työyhteisöjen omia kokemuksia työssä. Pikemminkin ongelmien ja haasteiden olemassaolon tunnustaminen tulisi nähdä edellytyksenä hallitulle muutokselle, jos sellaisesta edes voidaan puhua.