Kun entinen työntekijä haluaa palata – mitä työnantajan suhtautuminen paljastaa?

Moni työnantaja kuvailee työyhteisönsä ilmapiiriä ylpeänä sillä, että aiemmin lähteneet työntekijät ovat vuosien jälkeen palanneet takaisin. Sitä pidetään todisteena hyvästä johtamisesta ja siitä, että työpaikassa on jotain, mikä vetää ihmisiä puoleensa vielä myöhemminkin. "Eikö se kerro jotain meidän työpaikastamme?" Kertoo kyllä. Ja paljon. 

Kun kysytään, miten työnantaja suhtautuu paluuta harkitseviin entisiin työntekijöihin, vastaus on usein hämmästynyt: "Miksi emme palkkaisi heitä uudelleen? Hehän tuntevat jo toimintatapamme ja arvomme – ja tietävät, miten kohtelemme työntekijöitä."

Perustelu on looginen, etenkin silloin, kun työntekijä on aikanaan lähtenyt siksi, ettei työnantajalla ollut tarjota hänen kaipaamiaan kehittymismahdollisuuksia tai vain kokeakseen jotain uutta työrintamalla. On yleisesti tiedossa, ettei jokainen lähtö johdu ristiriidoista tai luottamuspulasta.

Silti on työnantajia, joilla tuntuu olevan sitkeä asenneongelma entisiä työntekijöitään kohtaan. He kutsuvat paluusta kiinnostuneet hakijat haastatteluihin kerta toisensa jälkeen – mutta valitsevat tehtäviin aina jonkun selvästi kokemattomamman ja osaamattomamman. Kun tämä kaava toistuu systemaattisesti, herää väistämättä kysymys: ohjaako päätöksentekoa sittenkin kauna tai henkilökohtainen asenne, ei osaaminen?

On toki selvää, ettei entinen työntekijä ole aina paras valinta. Avoin tehtävä voi vaatia osaamista, jota hänellä ei edelleenkään ole. Mutta jos kaava toistuu vuodesta toiseen, se kertoo työnantajasta (tai vain yksittäisestä henkilöstä) jotain olennaista. Ehkä jopa enemmän kuin työnantaja itse ymmärtää.

Työyhteisön todellinen kulttuuri näkyy usein siinä, miten se kohtelee ihmisiä, jotka ovat joskus lähteneet – ja haluaisivat palata. Jos työnantaja ei pysty kohtaamaan entistä työntekijää neutraalisti, avoimesti ja ammatillisesti, ongelma ei ole hakijassa. Ongelma löytyy pikemminkin työnantajan omasta peilikuvasta.