Kun hiljainen sopimus rikkoutuu – ja perheeseen jää pysyvä särö
Väitöstutkimuksessani (Halen 2019) tutkin yli 50-vuotiaiden työntekijöiden kokemuksia ja näkemyksiä hiljaisista, kirjoittamattomista sopimuksista: odotuksista ja velvoitteista, joita ei sanota ääneen, mutta jotka ohjaavat elämäämme yllättävän voimakkaasti. Näistä kenties herkimpiä ovat lapsuudenperheen sisäiset sopimukset – ne, joiden varaan rakennamme mm. uskon siitä, että hoivavastuu jaetaan reilusti silloin, kun sitä eniten tarvitaan.
Tuulan tarina
Yksi tarina kiteyttää tämän ristiriidan kipeällä tavalla. Se on Tuulan, 68‑vuotiaan naisen, joka kantoi sairastuneen isänsä hoivavastuuta viiden vuoden ajan. Lapsuudesta hän muisti äreän, komentelevan isän, mutta silti, kun isä sairastui, Tuula ei hetkeäkään epäröinyt, etteikö auttaisi vielä omassa kodissaan asuvaa isäänsä etääntyneistä väleistä huolimatta. Koska isä asui kahden tunnin ajomatkan päässä, Tuula oli paitsi lyhentänyt työviikkoaan viettääkseen pidennetyn viikonlopun isän luona sekä ylläpitänyt autoa isän luokse päästäkseen. Kotihoidon päivittäisten käyntien lisäksi isän kanssa samalla paikkakunnalla asuva sisar auttoi isän hoidossa hoitaen lääkäriasiat ja käyden isän luona joka toinen päivä. Joka tapauksessa Tuulalle jäi viikonlopuiksi paljon tehtävää kuten omakotitalon pihatöitä, pyykkäystä, siivousta ja kauppareissut, minkä lisäksi Tuula korosti seuranpidonkin olevan tärkeä tehtävä isän hoidon kannalta. Hän oli läsnä, vaikka läheisyys ei koskaan ollut helppoa. Hän teki sen, minkä koki oikeaksi.
Se, mikä Tuulan tarinassa jäi erityisesti harmittamaan itseäni, oli se, miten perheen kaksi muuta sisarta sekä veli eivät osallistuneet lainkaan isänsä hoitoon. Vaikka Tuula ei hoivaan sitoutuessaan harmitellut taloudellisia ja ajallisia uhrauksiaan, perinnönjaon koittaessa hän odotti edes pientä ymmärrystä tai tunnustusta vuosien sitovalle hoivalle niin itsensä kuin isän hoitoon osallistuneen sisaren osalta. Sen sijaan hoivasta sivussa ollut sisar ei ollut valmis korvaamaan millään tavoin tehtyä hoivapanosta ja väitti Tuulan "saaneen olla kylässä tai lomalla isän luona". Ymmärrettävästi Tuulan tyrmistys oli melkoinen: "Lomapäiviä! Ei mitään tajua, kuinka paljon oli omenan keruuta. Viisi isoa omenapuuta ja kaiva kuoppaa ja aja ruoho joka kerta kun menet. Ja kaikkea pyykkiä ja kaupassa käyntiä… – – – Sinähän sait olla kylässä!"
Tuula koki sisaren käytöksen rikkoneen jotain paljon suurempaa kuin pelkän hoivavastuun. Se rikkoi kirjoittamattoman sopimuksen sukupolvien välisestä vastavuoroisuudesta sekä perheen keskinäisestä reiluudesta. Sen seurauksena Tuula ei ollut enää väleissä sisarensa kanssa.
Kun vastuu ei jakaudu reilusti – eikä ymmärrys riitä
Epäsuhta ikääntyneen vanhemman hoitamisessa nousi esiin myös muissa tutkimukseni tarinoissa. Sitä paheksuttiin erityisesti silloin, kun auttamiseen osallistumattomat aikuiset lapset vähättelivät hoivan sitovuutta – vaikka toisaalta ymmärrettiin, että etäisyys tai elämäntilanteet voivat vaikuttaa hoivan antamisen mahdollisuuksiin. Taloudellista avustusta ei koettu samaksi kuin arjen jatkuvaa, usein raskastakin hoivaa. Eikä vetoaminen omiin kiireisiin tehnyt epäreilusta jaosta yhtään oikeudenmukaisempaa.
Tuulan tarina on valitettava esimerkki siitä, miten epätasaisesti vastuu ikääntyneistä vanhemmista monissa perheissä edelleen jakautuu. Jo pelkkä kuulumisten kysyminen, seuran pitäminen tai pieni ulkoilu vanhemman kanssa voi tuntua ylitsepääsemättömältä niille, jotka eivät ole jakamassa vanhempa(ie)nsa arkea. Silti juuri nämä pienet teot voivat keventää valtavasti sitä lastia, joka muuten jää hoivavastuun pääasiallisille kantajille.
On hyvä muistaa, että myös vastuunkantajat ovat usein edelleen työelämässä. Myös he tarvitsevat lepoa, aikaa palautua ja mahdollisuuden elää omaa elämäänsä ilman jatkuvaa kuormaa. Kenenkään vapaa-aika ei ole toisen vapaa-aikaa arvokkaampaa tai arvottomampaa.
Ja lopulta – lapset ja lapsenlapset oppivat näistä hetkistä. He seuraavat, miten me kohtelemme omia ikääntyneitä läheisiämme. He oppivat siitä mallin, jonka toistavat aikanaan omissa valinnoissaan.
Hoiva on peili, josta seuraava sukupolvi oppii. Se, miten kohtelemme omia vanhempiamme tänään, on usein se tapa, jolla meidät kohdataan huomenna.