"Meillä ei katkota sormia, meillä kestetään paineita"
Kun tiedustelen asiantuntijavaltaisilla työpaikoilla työnantajilta, mitä työhön liittyviä vaara-, haitta- tai kuormitustekijöitä heidän työpaikallaan on tunnistettu, minulle vastataan aina ajoittain, että "tuollainen kysymys ei sitten millään tavalla kosketa meidän työpaikkaamme. Meillä kun ei katkota sormia tai varpaita. Meidän väki myös tietää jo töitä hakiessaan tän työn paineet, ja sellaisia me tänne vaan palkataankin." Koska kukaan työpaikan työntekijöistä ei ole siihen mennessä jäänyt sairauslomalle yksinomaan työstä johtuvista syistä, työnantajalla on mielestään vahvat perustelut näkemykseensä. Varautuminen mahdollisiin ja jo olemassa oleviin uhkiin mielletään kyllä osaksi normaalia liiketaloudellista toimintaa, mutta haitalliseen työssä kuormittumiseen se ei tunnu istuvan millään. Siinä näyttävät pätevän aiemmat kokemukset, hyvät uskomukset ja selvänäkijän lahjat.
Kun työnantajan tärkein resurssi on osaavassa henkilöstössä, on hämmentävää, miten kapeanäköisesti työn kuormitustekijöihin joskus suhtaudutaan. Kun esim. psykososiaalista kuormittumista kartoittavat kyselyt osoittavat, että osa henkilöstöstä kokee kuormittuvansa haitallisesti siitä, että työmäärä on liiallinen työaikaan nähden, työhön keskittymistä haittaavat jatkuvat keskeytykset tai että työyhteisössä on koettu häirintää tai epäasiallista kohtelua, ensimmäinen työantajatahon reaktio voi pahimmillaan olla epäilys siitä, ovatko vastaajat ymmärtäneet esitetyt kysymykset edes oikein.
Kyselytulosten äärellä saatetaan alkaa epäillä myös vastaajien todellisia tarkoitusperiä, tai sitä, että työyhteisö ei näytä vielä sisäistäneen viimeisintä organisaatiomuutosta johdon tarkoittamalla tavalla. Ja jos kyselyissä raportoidaan kohtuuttoman kiireen kokemisesta, työnantajat keksivät usein ensiavuksi tarjota henkilöstölle luentoja itsensä johtamisesta sekä siitä, miten työntekijät voisivat tehostaa palautumistaan erilaisin elämäntapa- ja liikuntaohjein. Tässä vaiheessa yleensä pyydän työnantajia täsmentämään, miten he näkevät ehdotuksiensa vaikuttavan konkreettisella tavalla siihen, että töitä on liiaksi asti, työntekoon ei pystytä keskittymään, tai siihen, että työyhteisössä ei osata käyttäytyä asiallisesti. Äänekkäät perustelut vaihtuvatkin tällöin tavallisesti hiljaisen uteliaisuuden heräämiseen ja otolliseen maaperään laajentaa ymmärrystä työn kuormitustekijöistä.
Pääasia on, että suunta on oikea ja toimenpiteet kohdennetaan oikeisiin asioihin.
Psykososiaalisten kuormitustekijöiden havainnollistaminen käytännön esimerkein tarjoaa työpaikoille usein tuttuakin tutumpaa käsitteistöä, jolla pureutua konkreettisesti hankalaksi koettuun teemaan. Kyse kun on yksinkertaisesti sellaisista työn sisältöön ja järjestelyihin sekä työyhteisön sosiaaliseen toimivuuteen liittyvistä tekijöistä, joihin havahdutaan voitavan vaikuttaa jollain tavoin. Ymmärrettävän yhteisen kielen löytyminen avaa työpaikoilla usein sellaisia ajatuslukkoja, jotka lopulta paljastavat työnantajien vilpittömän huolen työntekijöidensä hyvinvoinnista.
Tiedon lisäännyttyä työn kuormitustekijöitä osataan tarkastella jo huomattavasti laaja-alaisemmin ja myös keinoja niiden haitallisen vaikutuksen minimoiseksi uskalletaan miettiä aiempaa rohkeammin. Usein onkin helpottavaa havaita, että todellisiin syihin pureutuvien toimenpiteiden ei aina tarvitse olla suureellisia ja koko maailmaa syleileviä, pitkälle voidaan päästä myös pienin askelin. Pääasia on, että suunta on oikea ja toimenpiteet kohdennetaan oikeisiin asioihin. Jos kuormitustekijät ovat paikannettavissa suoraan työhön ja työskentelyolosuhteisiin, kannattaa katse siis suunnata niihin. Yksilön voimavaroja tukevat ja palautumista tehostavat toimet ovat toki tervetullutta bonusta, mutta ne eivät yksinään riitä ratkaisuksi haitalliseen työssä kuormittumiseen.
