Varjele työntekijöiden sitkoisuutta, älä ”vaivaa” heitä pilalle
Tänä päivänä työpaikoilla pöhistään kilvan siitä, miten tärkeää on kehittää työntekijöiden kykyä sopeutua muutoksiin ja kohdata mahdollisia vastoinkäymisiä, niin työssä kuin muillakin elämän alueilla. Työyhteisöt saavat kuulla luentoja siitä, miten toimintakyvyn ylläpitämistä vaihtelevissa olosuhteissa on mahdollista kehittää myös erilaisilla harjoitteilla, vaikka toisaalta kyse on myös sellaisesta psyykkisestä ominaisuudesta, jota meillä kaikilla ei koskaan tule olemaan yhtä paljon ahkerasta harjoittelusta huolimatta.
Resilienssin käsitettä on avattu työpaikoilla monin eri tavoin, usein kullekin työyhteisölle tai toimintaympäristölle sopivimmalla tavalla. Osa painottaa sen yhteydessä palautumiseen liittyvää merkityssisältöä, osa taas sen kimmoisuutta korostavaa "taipuu muttei taitu" -ajatusta. Onpa muutama harhautunut selittämään käsitteellä myös perisuomalaista sisukkuutta ja hampaat irvessä -asennetta, vaikka sitä käsitteellä ei lähtökohtaisesti liene tarkoitettukaan.
Monimerkityksellisyydessään työelämän muotitermit (ml. resilienssi, ketteryys, itseohjautuvuus) herättävät aitoa hämmennystä työpaikoilla. Koska niillä korostetaan tänä päivänä nimenomaan yksilön ominaisuuksia ja taitoja, niihin liittyy myös harmillisen usein yksilön syyllistämisen vaara. Jos en kykene palautumaan ja säilyttämään toimintakykyäni muutoksia tai vastoinkäymisiä kohdatessani, minun täytyy olla jollain tavalla riittämätön ja huono. Moni saattaakin alkaa soimata itseään siitä, kun projektien aikataulut pettävät, työaika ei riitä kaikkien työtehtävien tekemiseen, ja kun tekemättömät työt vielä valvottavat yökaudetkin.
Valitettavan usein yksilön taitoja ja ominaisuuksia peräänkuuluttavat käsitteet (ml. itseohjautuvuus, ketteryys) jättävät huomiotta ulkoisten tekijöiden vaikutuksen. Kasvanut työmäärä, alituinen kiire, lukemattomiin palavereihin hupeneva työaika, kiristynyt kilpailu ja monet muut työntekoamme haastavat olosuhteet ovat kuin toista todellisuutta, joka ei mahdu mukaan niihin koulutuksiin, joissa me yritämme pähkiä, miten uudet työelämän muotitermit ihan "oikeasti" istuvat omaan työarkeemme. Koska emme osaa selittää edes itsellemme, mitä näillä kummallisilla termeillä milloinkin tarkoitetaan, saatamme mennä itsekin mukaan leikkiin ja viljellä niitä sopivan tilaisuuden tullen pohtimatta niitä sen tarkemmin.
Suomen kieli tarjoaa meille jo lähtökohtaisesti hyviä ja ymmärrettäviä käsitteitä, joilla voimme tehdä monet työelämän muotitermit huomattavasti ymmärrettävämmäksi toisillemme. Miksi emme siis resilienssiin viitatessamme puhuisi suorasanaisemmin esim. joustavuudesta, sopeutumisesta tai kyvystä palautua? Ja jotta emme samalla tavalla jättäisi huomiotta myös sellaisia ulkoisia tekijöitä kuin esim. työelämän tolkullisuus, kohtuullisuus ja jaksamisen rajallisuus, ehdotankin, että tästä eteenpäin alkaisimme puhua mieluummin työelämän - tai pikemminkin - työntekijöiden sitkoisuudesta.
Sitko ja sitkoisuus ovat tuttuja käsitteitä monelle leipojalle, kenties vähemmän tuttuja työelämän konsulteille. Taikinan tukirankana sitko sallii taikinan venytyksen ilman että se katkeaa, ja toisaalta kimmoisuutensa ansiosta se pyrkii palauttamaan taikinan aiempaan muotoonsa ja ryhdikkyyteensä. Ja jotta tässä termien uudelleen viljelyssä on mitään tolkkua, olennainen ero aiempaan käsitteistöön on mielestäni siinä, että huomio kiinnitetään nyt siihen, miten maltilla taikinaa tulee vaivata tai työntekijöitä koetella. Jos tämä tapahtuu puristelemalla heistä viimeisetkin ilmat pois, lopputuloksena on sitkon pettäminen ja taikinan, sekä myös työntekijöiden, romahtaminen. Leivontatermein ilmaistuna lopputuloksena on purutuntumaltaan betonia muistuttavia yksilöitä, joiden työkyky voi olla menetetty ainakin hetkeksi, ellei pitemmäksikin aikaa. Kukapa sellaisia pilalle koulittuja yksilöitä enää joukkoonsa huolisi. Myös niille ulkoisille tekijöille, kuten leivonnassa liian vähäiselle hiivan määrälle, yliannostetulle vehnäjauholle sekä liian lämpimälle maidolle, löytyy työelämän koettelemuksista hyvinkin osuvia vertailukohtia. Näitä ovat mm. liian vähäinen tuen saanti, kohtuuton työmäärä ja työyhteisöongelmat.
Tästä pääsemmekin sitten luontevasti kehittelemään uusia työelämän iskulauseita omiin tarkoituksiimme. Emmeköhän siis jatkossa julistaisi sitä, että sitkoinen työntekijä on kyllä sinnikäs ja sitkeä. Hän joustaa, venyy, mukautuu ja sopeutuu tarpeen tullen, mutta liikaa koeteltuna hän voi menettää kykynsä palautua. Pidä hänestä siis hyvää huolta!
